Taiteilijajuna
Olenko puistossa vai ratapihalla?
Ihmiset kuin puita, puut kuin ihmisiä,
penkit penkkejä.
Ylitän ratapihan suoristetun muurahaispesän,
kuhisevan ja aukottoman kuin lammenpinta.
Ajatuksissani potkaisen latvasta pudonnutta
puun sammaloitunutta kalloa.
Ruosteiset puut kohahtavat
ylös kiskomerestä.
Matkustan junassa
ja näen ikkunasta kuin näkisin unta.
Ratakiskot ylittävät kieliä ja muureja
mutta eivät kulttuurieroja nekään:
raideleveydet vaihtelevat, ja silloin
täytyy vaihtaa junaa.
Maisema puristuu tuubista
junan ikkunoiden edessä,
juna on lyhyt mutta maisema pitkä.
“Ystävät, meidät on koottu yhteen...”
Maisema lyhentää välimatkoja,
taide voi lyhentää välimatkoja,
juna lyhentää välimatkoja.
Junan ikkunasta näen:
kuolleet makaavat rannalla
ottamassa varjoa.
On helpompaa kohdata
äkillinen hulluus taiteessa
kuin rannalla.
Maisematuubista puristuu varjo, joka ennustaa:
“Ennemmin kuin voit uskoa
olet hourujen hoitolassa minun kanssani.
Surrealismit ja kubismit joilla terveet huvittelevat
alkavat kauhistuttaa sinua,
menetät taiteen nautinnon.
Fiktio lävistää maailman, jonka selittämättömyyttä
selitti. Uuden selityksen löydät minun kanssani
sieltä, missä olemme kahden”.
En aio jäädä kahden
varjon kanssa. Juna pysähtyy hetkeksi,
lamppujen keltaiset fetsit
kilisevät hiljaa, syttymäisillään täyteen loistoonsa,
särkymäisillään kylmässä ilmassa.
Lamput valaisevat kätköjä,
valokiilat kohdistuvat salaisuuksiin.
Aarteisiin: absoluutteja, trilobiitteja
ja sineriaaneja.
Tahaton, kirjaamaton kyynel
jättää ruumiin, löytää muodon
ja vierii kohti painovoimaa.
Takorautainen penkki
lainehtii seisakkeella.
Erotan lankunpäässä vuosirenkaat,
väläykseltä kasvun suunnan:
keskuksesta ulospäin
kuin alkuäänen notaatio.
Kuu vuotaa hunajaa,
näkee junan läpi,
tahraa nukkujien kasvot.
Kuolleet makuuvaunuissa
pelkäävät varjoja.
Näen unta, että minut
ammutaan junassa.
Vaihdan paikkaa
ja tulen ilmoittamaan sinulle,
että olen kuollut.
Sinä et usko.
Piparmintturaitainen juna väreilee
veden möhkäleen pinnalla.
Aallot nousevat, ajautuvat rantaan
kuin eivät olisi missään käyneetkään.
Muina miehinä rantautuvat
kuin rantaa ei olisikaan.
Vesi liikkuu kuin puunlatva.
Suomukyljet mörisevät syvänteissä,
tiedottomat, langenneet linnut.
Tarkkaavaisuuteni kelluu juuri nyt
aivan veden pinnassa.
Kaikki epäolennainen olisi
niin herkän havaintokyvyn tuhlausta,
niin tarkaksi hiotun, kauas viritetyn,
tarkennetun teleskoopin.
Niin suurisilmäisen
verkon. Niin kaukaisen
saaliin.
Voisiko niin herkän havaintokyvyn
käyttää hyödyllisesti, ystävien,
hyvien ihmisten hyväksi?
Ei voi käyttää, ei
sitä mihinkään voi käyttää.
Aamulla, junan pysähtyessä
on helppoa kävellä rannalla,
hiekattomalla rannalla.
Veden pitkäselkäinen peto
yltää saaresta saareen.
Veden selkärangan nikamissa
pyörähtelee huoleton vene,
airojen kovat kädet silittävät
veden kylkiviivoja.
Matkustajat tapaavat rannalla
pyyhkeet ympärillään,
ranta rullaa punaisen maton
heidän alleen.
Vatsat vastakkain
ihmiset makaavat rannalla
ja puhuvat helpointa kieltä.
Maisema lähentää ihmisiä
taide lähentää ihmisiä
juna lähentää ihmisiä.
Liian totta ollakseen hyvää,
muuta päämäärää ei ole,
jokin taivaallinen kuolaa hallitsemattomasti
ylitsemme makeaa nestettä.
